Lapsen kanssakin voi treenata! vai voiko?

Iskällä oli sovittu treeniryhmän kanssa porrastreenit sunnuntaiaamuun, ja koska oltiin Alisan kanssa pirteitä kuin peipposet, ajattelin että on hyvä tilaisuus laittaa tyttö rintareppuun (vielä kun mahtuu) ja käydä ravaamassa Malminkartanon portaita…

Huipulla tuulee, mut ei haittaa!

Ylhäältä laskeuduttiin takatietä leuanvetomestoille, jossa juuri kävelemään oppinut neiti halusi itse kävellä.

Äiti sai monkeybarattua kerran, sitten loppui taaperon pinna…

Koitan vakuuttaa itselleni, että lapsen kanssakin voi treenata, mutta pystyvän ja kykenevän sporttiäidin täydellistä maailmankuvaa varjostaa todellisuudeksi kutsuttu arki.

Käveleminen lumessa on yksivuotiaalle tosi vaikeaa ja siihen turhautuu nopeasti.

Silitettiin paikalle tullutta koiraa, mikä oli tosi kivaa. Hau hau!

Moikkailtiin ohi meneville ihmisille, jotka onneksi moikkailivat takaisin.

Alisa suostui hengailemaan rintarepussa jos äiti lauloi, hyppi, juoksi ja kipitti eri nopeuksilla, laulun tempoa vaihdellen. Silloin oli kivaa ja nauru raikui, mutta kyllästyminen iski heti kun vauhti tai ääni hiipui.

Käytiin autolla evästämässä välipalaa, jonka voimalla jaksettiin hetki laskea pyllymäkeä. Sitten löytyi kiva jäätynyt vesilätäkkö, jonka jää rapisi kun sen päällä konttasi. Äiti ehti tehdä kaksi kyykkyhyppyä. Kaksi!

Eväät loppui joten käytiin läheisessä kaupassa täyttämässä smoothievarastoja, ja palattiin mäkeen. Enää ei jaksanut kävellä, ei kontata eikä laskea. Niinpä istuimme autossa riisumassa ja pukemassa sukkia.

2h mäessä, tuloksena yksi nousu portaita ja yksi tietä kipitellen, sekä ne kaksi kyykkyhyppyä.

En turhautumiseltani pystynyt olemaan iloinen mieheni hyvästä treenistä ja sen tuomasta fiiliksestä.

Kerättyäni turhautumista vielä muutaman tunnin kotona, jätin lopulta miehen ja lapsen kylpyyn, ja lähdin lenkille todeten taas kerran, että omaa aikaa on vaan otettava jos mielii jumppailla oman mielen mukaan – lapsen kanssa on varauduttava jättämään oma agenda huomiotta ja keskityttävä siihen, että pienellä on mukavaa.

Muistetaan siis äidit olla armollisia itsellemme, ei odoteta liikoja ja unohdetaan itsekkyys. Treenaillaan silloin, kun siihen on aikaa ja mahdollisuus, muistetaan, että ”sinun arkesi on jonkun lapsuus.”

Edelleen uskon, että lapsen kanssakin voi jumpata, mutta ei ehkä kovin tavoitteellisesti. Vai miten teillä muilla äideillä on mennyt?

Johanna

Koko elämäni pyöri jollain tavalla liikunnan ympärillä, kunnes menin naimisiin, ryhdyin firmamme toimitusjohtajaksi, ja tulin äidiksi. Itsekkyydestä ja oman navan tuijottelusta oli luovuttava, laajennettava focusta, kunnes se laajeni niin että keskiö alkoi sumentua. Nyt koitan välillä muistaa myös itseni.

Yksi vastaus artikkeliin “Lapsen kanssakin voi treenata! vai voiko?”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 7
Tykkää jutusta